Varsakuume on vallannut Kelomuotkan Tilan, vaikka ensimmäiset kasvatit eivät ole vielä nähneet päivänvaloa. Tilli ja Nuttu pyöristyvät päivä päivältä suuremmiksi, mutta ensi vuoden varsoja on alettu jo suunnittelemaan. Olin selaillut tammikuusta lähtien jalostusoreja ja pähkäillyt sopivaa sulhasta Tähdelle. Kriteereinä oli lähinnä Tähden hieman romuluista runkoa tasapainottava hyvärakenteinen ja jäntevä ori. Luonteensa puolesta ori saisi olla rauhallinen, joka kompensoisi Tähden dramaattisuuteen taipuvaa luonnetta. Sopivaa yksilöä ei tuntunut löytyvän, ennen kuin törmäsin melko uuteen talliin Norrgårdiin, joka sijaitsi Lapin mittapuulla melkein naapurissa. Norrgårdin oreista minut vakuutti musta I-palkinnon kantakirjaori Taikausko, vaikka ori olikin työhevonen henkeen ja vereen. Tallin omistajan mukaan Taikausko taipui kuitenkin myös satulan alla aina Helppo A -tasolle asti, joten täydellisempää orivalintaa ei olisi voinut osua kohdalle.
Meillä ei olisi kohtaan yhtään vaelluskuntoista ratsua, kun kaikki tammat odottelivat tulevaisuuden vaellusratsuja. Pitäisi varmaan laittaa ostoslistalle muutama ruuna, sillä toistaiseksi ainoa ruuna oli itsepäinen karvaturri Totte. Toisaalta, olisipahan pian tulevaisuuden vaellushevoset omasta takaa kasvamassa tallissa.
0 Comments
Viis siitä, vaikka etelässä oli jo lumet sulaneet ja kevät teki tuloaan täyttä häkää. Meillä Kelomuotkassa nautimme tällä hetkellä kimaltelevista hangista, taivaalla loimottavista revontulista sekä mukavan inhimillisistä pakkaskeleistä. Enää ei tarvitse aamutalliin pukeutua kuin Michelin-ukko ja ratsastaessa tulee jo melkein hiki, kun mittari näytti tänäänkin vain -4 astetta.
Päivä oli jo aamusta alkaen harmaa ja lunta sateli hiljalleen alas maahan. Maanantai iski vasten kasvoja ankeudellaan. Mikään ei oikein innostanut ja kaikki tuntui tylsältä ja tavanomaiselta. Asiakkaita ei ollut tänään tulossa ja muutenkin päivä tuntui jokseenkin turhalta. Tallikissa Wiima nukkui sohvalla ja sekään ei ollut kiinnostunut lähtemään ulos hiirijahtiin. Pyörittelin aikani Netflixin tarjontaa, mutta en löytänyt mitään katsottavaa. Niilakin oli jossain poronhoidossa iltaan saakka - kuten lähes aina - ja olin yksin tilalla kuluttamassa aikaa. Tinderikään ei pelastaisi tylsyydeltä, sillä sadan kilometrin säteellä oli ehkä kymmenen miestä, jotka tunsin kaikki. Lopulta kyllästyin ja päätin, että tämä masistelu saa luvan loppua tähän paikkaan. Pomppasin ylös sohvalta niin, että Wiimakin säikähti ja tuohtuneena siirtyi sohvan selkänojalle toljottamaan minua. Hääräilin keittiössä Wiima jaloissani pyörien eväsleipiä ja termospulloon kaakaota. Eväät pakkasin reppuun ja puin päälleni toppahaalarin. Hain Sällin pihatosta ja ori oli mielissään saadessaan tekemistä. Se tanssahteli narun päässä ravissa ja heilutteli päätään innostuneena. Valjastin liinakolle ajovaljaat ja raahasin katoksesta reen orin perään. Sällin kanssa oli ajettu jo paljon, mutta edelleen ori oli varsin malttamaton lähtötilanteessa. Sainkin käyttää kaiken luovuuteni ja ketteryyteni, jotta sain turvallisesti reen Sällin perään ja hypättyä kyytiin, kun Sälli oli jo hyvää matkaa menossa. Aisakellot kilisivät ja pakkanen kipristeli poskissani. Istuin mukavasti porontaljan päällä ja asettelin mukaan ottamani viltin jalkojeni päälle. Sälli veti rekeä reippaasti askeltaen ja lumi narskui jalasten alla. Tämä oli ehdottomasti ollut hyvä idea, sillä mielialani kohosi sitä mukaa, mitä kauemmas tallipiha jäi. Tiesin hyväpohjaisen tien, joka kiersi tunturin kupeessa Ylikantisjärvelle, jonka rannassa oli tunnelmallinen kota. Annoin Sällin nostaa ravin ja ravasimme hiekkatietä pitkin metsän siimekseen. Metsä oli hiljainen eikä viereisellä hiihtoladullakaan näkynyt yhtäkään hiihtäjää. Tienviitta kohti Ylikantisjärven kotaa ohjasi tienristeyksestä vasemmalle ja lähdin sitä kohden. Pyysin Sällin käyntiin, sillä tie kapeni ja tiesin pian tien ylittävän suosittu moottorikelkkareitti. Sälli totteli kuuliaisesti ja kehuin oria ääneen. Nelivuotias ori oli niin fiksu ja mukava hevonen, että tunsin väkisinkin ylpeyttä, sillä olin vinkannut Niilalle orista. Metsän takaa paljastui aukea, jonka keskellä oli kota, jonka takana oli jäätynyt Ylikantisjärvi. Kodasta nousi savua ja järven jäällä näkyi muutama pilkkijä. Aisakellon kilinän houkuttelemana kodasta astui ulos kolmissakymmenissä oleva mies noin kymmenenvuotias poika vanavedessään. Tervehdin kohteliaasti ja hyppäsin reestä pois sitoen Sällin riimunnarulla läheiseen koivunrunkoon. Olin ottanut Ikean säkissä pienen sylillisen heinää mukaan ja kaadoin heinät Sällin eteen. Ori ei aluksi malttanut ryhtyä syömään, sillä se katseli uutta paikkaa ja jäällä juoksevaa suomenlapinkoiraa uteliaana. Se oli kuitenkin rauhallinen ja lopulta sitä alkoi heinät kiinnostaa enemmän kuin äänet jäällä. Poika oli haltioissaan orista ja pojan hymy leveni levenemistään saadessaan silittää liinakkoa oria. Nuotio oli hyvällä hiilloksella ja lämmittelin kodassa sormia ja varpaitani, tarkkaillen koko ajan kodan ikkunasta Sälliä. Nuori ori mutusteli heiniä rauhallisesti ja näyttipä se lepuuttavan takajalkaansakin. Mies ja poika olivat kotoisin Helsingistä ja viettämässä talvilomaa Muoniossa tämän viikon. "Tulkaa toki tutustumaan Kelomuotkaan, jos haluatte", rohkaisin, kun poika kyseli innoissaan, missä Sälli asuu ja onko siellä muita hevosia. Kaivoin taskustani käyntikortin, joita olin oppinut pitämään mukana retkilläni tuntureilla. Aina oli mahdollisuus värvätä uusia asiakkaita, sillä Lapissa liikkui ajoittain enemmän matkailijoita kuin paikallisia. Saatuani kaakaot juotua, palasin Sällin luokse. Ori oli saanut heinät syötyä ja se alkoi jo malttamattomana odotella lähtöä takaisin kotiin. Mies ja poika tekivät myös lähtöä ja tarjouduin antamaan Joona-pojalle kyydin parkkipaikalle. Pellavapäinen poika kiipesi innoissaan reen kyytiin ja vilkutti isälleen iloisesti, kun Sälli nytkäytti reen liikkeelle kohti tietä. Elettiin jänniä hetkiä, kun eläinlääkäri Anetta Lokka saapui Kelomuotkaan tekemään Tillille tiineystarkastuksen. Tietenkin olin muistanut päivän vääräksi ja olin juuri saanut vietyä Tillin kauimmaiselle laitumelle, jossa riitti vielä syötävää. Syksy oli oikea intiaanikesä ja hikikarpalot valuen hölkkäsin hakemaan Tilliä laitumelta auringon porottaessa niskaan. Tiesin, että kunnaneläinlääkärin aikataulussa ei paljon rakoja ollut, kun välimatkatkin olivat niin pitkiä, vaikka Anetta oli naureskellen todennut, että olipa hyvä, että helle oli pehmentänyt muidenkin päitä.
Tilli ihmetteli, että olipas siinä lyhyt laidunloma, kun samantien joutuu takaisin tallille. Kiltti tamma kuitenkin antoi hyvin kiinni ja heitin riimunnarun sen kaulan ympärille. Ponnistin läheiseltä kiveltä selkään ja ravasimme kuusien ympäröivää hiekkatietä pitkin kohti tallipihaa. Tillin pehmeässä ravissa oli mukava istua ja kiltti tamma ei ollut moksiskaan, vaikka suitset puuttuivat. Voi kumpa Tilli nyt vain olisi tiineenä ja saisimme toisen yhtä ihanan palleron talliimme ensi vuonna! Anetta ultrasi Tillin ja minä yritin tihrustella ultrakuvassa jotakin edes etäisesti varsaa muistuttavaa. "Kyllä se nyt näyttäisi siltä, että täällä kasvaa pienen pieni suomenhevosvarsa", Anette tuumasi ja osoitti tummempaa kohtaa ultraäänessä. Uutiset saivat hymyn nousemaan kasvoilleni ja naputtelin heti Sohville viestin, johon saatoin laittaa hieman liian monta sydänsilmäemojia. Kiitin Anettaa ja annoin Tillille taskustani sinne jääneen porkkananpalasen. Ensi kesänä meillä siis vipeltäisi Nutun russivarsan lisäksi myös ihana pieni suomenpienhevonen! Tillin suuri päivä koitti elokuun puolivälin jälkeen, kun se pääsi treffeille Vuornan suomenpienhevosori Kottaraisen kanssa. Olin kovin tyytyväinen, että vaikka Lappikin oli pinta-alaltaan suuri kuin mikä, suhteellisen läheltä löytyi niinkin hieno suomenhevostalli kuin Vuorna. Ei tarvinnut sohlata pakasteiden ja muiden keinosiemennysjuttujen kanssa, vaan Tilli saatiin astutettua ihan luomuna!
Pikkumusta tammani oli aamuisella valmiina lähtöön niin kuin kunnon suomenhevosen kuuluukin. Se ei suurempia kysellyt tai kummastellut, että minne nyt matkustetaan, vaan asteli luottavaisin mielin traileriin. Mukaani hevostreffeille oli lähtenyt uusi pohjoisen ystäväni Sohvi, joka räväkkänä hevosnaisena oli omiaan luomaan jutunjuurta vähän jänkien lappalaisten kanssa, kun itse meinasin jäädä jalkoihin perussatakuntalaisen hiljaisuuteni kanssa. Matka sujui rattoisasti miettien, millainen varsa ensi vuonna saataisiin hyppysiimme. Aurinko oli tänään pilvien takana, mikä sopi minulle oikein hyvin, sillä koko kesä oli ollut Lapissakin poikkeuksellisen kuuma ja kuiva. Vuornaan saavuttuamme parkkeerasin trailerin tallirakennuksen viereen. Trailerinperuutustaitoni eivät ihan vielä olleet hioutuneet huippuunsa, joten loppujen lopuksi traileri lepäsi puoliksi puskassa ja hauskasti vinossa. Hävetti nousta päin prinkkalaa parkkeeratusta autosta tervehtimään pihalle saapunutta Vuornan omistajaa Liiaa, mutta nainen ei kohteliaasti maininnut mitään trailerin sijainnista. Sohvi jäi jutustelemaan Liian kanssa, kun minä pujahdin trailerin sivuovesta sisälle traileriin. Tilli puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni ja minä irrotin tamman etupuomista. Huikkasin sivuovesta Sohville, että lastaussillan saa avata ja peruutin mustan tamman ulos tallipihalle. Tilli käänteli päätään ja haisteli sieraimet suurina uusia hajuja. Lähimmässä tarhassa rautias ori hirnui kimeästi ja pyrähti lennokkaaseen raviin. Tilli nosti kutsuvasti häntäänsä, joka oli tietenkin tässä vaiheessa erittäin toivottava merkki. Toivottavasti Tilli olisi yhtä myötämielinen myös järjestettyä treffiseuraansa kohtaan. "Kottis on sisällä tallissa karsinassaan. Voitaisiin laittaa Tilli tuonne tallin taa puomille kiinni ja me talutetaan Kottis molemmin puolin liinassa Tillin luo", Liia tuumiskeli ja viittasi naisen seurassa hyörivään mieheen. Nyökyttelin, sillä kokemukseni hevosen astutuksesta oli vahvasti miinuksen puolella. Oli myös hyvä, että vahvaa miesvoimaa oli saatavilla. Talutin tamman puomille ja aloin asentamaana potkuliinoja hevosen ylle. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Olin kyseistä toimenpidettä kyllä kotona harjoitellut vastaavan nolon tilanteen välttämiseksi, mutta jotenki olin aivan jumissa solkien ja liinojen kanssa. Onneksi Sohvi huomasi ahdinkoni ja auttoi reippaasti potkuliinat Tillille. Ja eikun hommiin! Pörhistelevä, ihastuttavan suloinen Kottarainen ravaili taluttajien välissä tallista ulos. Se oli jo kaukaa haistanut Tillin kiiman ja ei ymmärrettävästi meinannut pysyä housuissaan. Tilli hieman hämmästyi, että miten nyt joka kulman takaa tulee potentiaalisia sulhasehdokkaita, mutta suostui toimintaan myötämielisesti sen kummempaa draamaa aiheuttamatta. Homma oli nopeasti ohi ja Kottarainen talutettiin takaisin talliin ja minä riisuin tammalta potkuliinat. Taluttelin Tilliä hetken aikaa tallipihalla, jotta se ei joutuisi heti takaisin traileriin seisoskelemaan. Juotin myös Tillille omenamehulla terästettyä drinksua, joka sille maistui moisen toiminnan jälkeen hyvin. Kotimatka ja erityisesti ihana varsan odotus saattoi alkaa! |
TalliturinatTervetuloa lukemaan Kelomuotkan Tilan päiväkirjaa. Kategorioista pääset siirtymään halutessasi tiettyjen hevosten päiväkirjamerkintöihin. Navigaatio
March 2019
Kategoriat |